Lausunto

Sosiaali- ja terveysministeriö

Lausuntopyyntö STM/2776/2018, 25.9.2019

Liikenneturvan lausunto luonnoksesta Mielenterveysstrategiaksi ja itsemurhien ehkäisyohjelmaksi

1) Mielenterveyslinjaukset

Linjaus 1: Mielenterveys pääomana

Liikenneturva pitää mielenterveysstrategian ja itsemurhien ehkäisyohjelman laatimista erittäin tarpeellisena ja kannatettavana toimenpiteenä.  Pääosin esitettyjä linjauksia voi pitää kannatettavina. Liikenneturva haluaa kuitenkin tuoda esiin kaksi näkökohtaa, jotka ovat jääneet sekä strategiassa että itsemurhien ehkäisyohjelmassa vähälle huomiolle.

Ensinnäkin mielenterveysongelmilla ja päihdeongelmilla on erittäin vahva yhteys, mikä strategiassa kyllä todetaan, mutta pääsääntöisesti asia on kuitattu sillä, että ehkäisevälle päihdetyölle on oma ohjelmansa. Liikenteessä päihdeongelmat näkyvät rattijuopumuksena, mitä "hoidetaan" pääosin rikosoikeudellisin prosessein.  Tätä teemaa käsittelemme tarkemmin kohdassa "Linjaus 4 - Ihmisen tarpeiden mukaiset, laaja-alaiset palvelut".

Toiseksi mielenterveysongelmat näkyvät valitettavalla tavalla liikenteen itsemurhina sekä maantie- että raideliikenteessä. Etenkin maantieliikenteessä itsemurhatapauksissa lisäksi aina vaarannetaan jonkun satunnaisen kanssakulkijan henki ja terveys. Liikenteessä tehtävät itsemurhat on huomioitu ohjelmassa kahdella melko yleisluonteisella toimenpide-ehdotuksella (kpl 5, toimenpide 4 "Huomioidaan itsemurhavaara liikenneturvallisuustyössä" ja toimenpide 5 "Huomioidaan itsemurhavaara rakennusten, siltojen, junaratojen ja muiden liikenneväylien ympäristösuunnittelussa.") Kaikkiaan strategian ja ohjelman sisällön perusteella vaikuttaisi siltä, että liikenteessä tehtävät itsemurhat sekä ilmiönä että olemassa olevan tai mahdollisen ehkäisytyön osalta (esimerkiksi tutkimus ja tietopohja), ovat joko jääneet huomiotta tai saattavat olla jääneet ohjelman laatijoille tuntemattomiksi. Käsittelemme tätä aihetta tarkemmin kohdassa 2) "Itsemurhien ehkäisyohjelma".

Linjaus 2: Lasten ja nuorten mielenterveyden rakentuminen arjessa

Kohdassa Linjaus 4 käsittelemme rattijuopumuksen yhteyttä päihde- ja mielenterveysongelmiin. Tässä lasten ja nuorten kohdalla viittaamme pelkästään Tie selväksi -toimintamallin esittelytekstin viimeiseen kappaleeseen: ”Alaikäiset kuskit huomioitava erityisesti”.

Linjaus 3: Mielenterveysoikeudet

Liikenneturvalla ei ole kommentoitavaa.

Linjaus 4: Ihmisen tarpeiden mukaiset, laaja-alaiset palvelut

Moottoriajoneuvon ajaminen luvallisesti liikenteessä edellyttää ajokorttia, mikä puolestaan edellyttää tiettyjen ajoterveysvaatimusten täyttymistä. Mielenterveysongelmat ovat osa ajoterveyttä ja saattavat olla este ajoterveysvaatimusten täyttymiselle. Vastaavasti moottoriajoneuvon ajaminen liikenteessä päihteiden (alkoholi ja muut huumeet/lääkkeet) vaikutuksen alaisena on kiellettyä, ja silloin henkilö syyllistyy rattijuopumukseen. Päihderiippuvuus on niin ikään osa ajoterveyttä, ja näin ollen henkilöllä, joka on päihderiippuvainen, eivät ajoterveysvaatimukset täyty eikä hänelle saa myöntää ajo-oikeutta.

Suomessa tieliikenteessä rattijuopumuksesta jäädään kiinni vuosittain lähes kaksikymmentätuhatta kertaa. Suurelta osin rattijuopumus on alkoholin käytöstä johtuvaa, mutta muiden päihteiden osuus on viime vuosina ollut nopeasti kasvava ollen nyt noin kolmannes tapauksista.

Pääosin rattijuopumus käsitellään pelkästään rikosoikeudellisena prosessina. Yhtenä sanktion osana on määräaikainen ajokielto. Kuitenkin oletettavasti hyvinkin suuressa osassa rattijuopumustapauksista kyse on joko pitkälle edenneestä päihderiippuvuudesta tai vähintäänkin alkavasta päihdeongelmasta, mikä jää vaille ansaitsemaansa huomiota terveydellisenä tai sosiaalisena ongelmana.

Poliisi voi pyytää ajo-oikeuden haltijaa toimittamaan lääkärintodistuksen ajoterveysvaatimusten täyttymisestä (toisin sanoen siitä, että henkilö ei ole päihderiippuvainen), mutta yleensä silloin on siten kyse toistuvista rattijuopumuksista ja todennäköisestä vakavasta päihderiippuvuudesta. Rattijuopumustapauksissa olisi lisäksi mahdollisuus myös varhaiseen puuttumiseen, mutta sitä nykyjärjestelmä ei käytännössä toteuta.

Alkoholirattijuopumuksen osalta yksi mahdollinen, mutta ehdottomasti liian vähälle toteutukselle jäänyt, keino ja apuväline on alkolukko. Rattijuopumuksesta kiinni jääneen on mahdollista valita ajokiellon sijasta alkolukolla toteutettava ns. valvottu ajo-oikeus. Lisäksi siihen liittyy aina lääkärin tai muun terveydenhuoltohenkilön konsultaatio päihteiden käytöstä, niiden vaikutuksesta terveyteen sekä hoitomahdollisuuksista. Alkolukolla valvottu ajo-oikeus on ajokiellon sijasta alkoholiongelmaiselle monella tavalla hyödyttävä laite. Sen lisäksi, että se estää päihtyneenä ajamaan lähtemisen, se myös tukee henkilöä päihteettömään elämään – lisäksi henkilö välttyy niistä mm. sosiaalisista ja taloudellisilta ongelmilta, joita ajokielto henkilölle aiheuttaisi. Alkolukon ongelmana on sen aiheuttamat kustannukset. Alkolukon käytön yleistymiselle suurin ongelma on kuitenkin se, että Suomessa rattijuopumuksen ajokiellot ovat niin lyhyitä esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna, että valitettavan usein rattijuopumuksesta kiinni jäänyt valitsee lyhyen ajokiellon alkolukon sijasta.

Muiden huumeiden osuus rattijuopumuksista on nopeassa kasvussa. Toisaalta tämä johtuu poliisin parantuneista huumeiden seulontavälineistä ja toisaalta huumeiden käytön yleistymisestä, mikä näkyy mm. tehdyistä jätevesitutkimuksista. Huumerattijuopumukset tuomitaan pääsääntöisesti rikoslain 23 luvun 3 pykälän mukaisina rattijuopumuksina, ja hyvin harvoin 4 pykälän mukaisina törkeinä rattijuopumuksina. Tämä näkyy siten lyhyinä ajokieltoina – valitettavasti alkolukkoa vastaavaa ajonestolaitetta ei huumeiden osalta ole vielä saatavissa. Näin ollen varsinkin ensikertalaisten huumerattijuopumuksissa minkäänlaista kontaktia esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan henkilöstön kanssa ei tapahdu.

Jokainen kiinnijäänyt rattijuoppo tulisi nähdä puuttumisena tai varhaisena puuttumisena päihdeongelmaan ja samalla mielenterveysongelmaan. Suomessa on kokeiltu Ruotsin SMADIT-ohjelman mukaista Tie selväksi -toimintamallia, mutta tietääksemme toimintamalli ei ole resurssisyistä aktiivisessa käytössä.

Kyseinen toimintamalli, kuten muukin liikenteessä ilmenevä päihde- ja mielenterveysongelmien torjuntatyö, edellyttää organisaatio- ja hallintorajoja (poliisi, sosiaali- ja terveysala, Traficom jne.) ylittävää yhteistyötä, mistä soisi kirjattavan konkreettisia toimenpide-ehdotuksia myös mielenterveysstrategiaan.

Strategian kappaleen 3.4. käsittelemät palvelut nähdään lähinnä "hoitopalveluina". Liikenneturvan mielestä tärkeää olisi nähdä, miten "oikeuspalveluiden", eli rattijuopumukseen liittyvien viranomaistoimien tulisi toimia "oven avauksena" varsinaisiin hoitopalveluihin.

Linjaus 5: Hyvä mielenterveysjohtaminen

Liikenneturvalla ei ole kommentoitavaa.

2) Itsemurhien ehkäisyohjelma

Liikenteessä tapahtuu karkeasti arvioituna noin sata, tai ainakin lähes sata, itsemurhaa vuosittain. Näistä n. 25-40 tieliikenteessä ja noin 50-60 rautateillä. Määrittely ei tosin ole täysin tarkkaa, koska aina ei itsemurhaa pystytä täysin varmuudella tunnistamaan muista onnettomuuksista. Liikenteen itsemurhia on myös jossain määrin tutkittu – mainittakoon esimerkiksi "Tie- ja raideliikenteen itsemurhat - esiselvitys"; Airaksinen et al. 2016 tai "Kustannustehokkaat keinot vähentää itsemurhia Suomen rautateillä"; Silla 2019.

Toimenpide 4:n otsikko on "Huomioidaan itsemurhavaara liikenneturvallisuustyössä". Tämä on kannatettava, mutta valitettavan yleisluonteinen ilmaus.

Itse asiassa liikenneturvallisuustyössä on hyvinkin tarkasti tunnistettu itsemurhavaara ja sen seuraukset, mistä on osoituksena mm. juuri edellä mainitut tutkimukset. Lisäksi ohjelmassa perätään (toimenpide 37) onnettomuustutkinnan laajentamista itsemurhiin. Tästä voidaan sanoa, että maantieliikenteessä tapahtuneiden onnettomuuksien osalta toimenpide-ehdotus on jo vuosia ollut toteutettuna. Onnettomuustietoinstituutin (ent. Vakuutusyhtiöiden liikenneturvallisuustoimikunta VALT) ylläpitämän tutkijalautakuntajärjestelmän puitteissa tutkitaan kaikki kuolemaan johtaneet tie- ja maastoliikenneonnettomuudet riippumatta siitä, osoittautuvatko ne tutkinnassa tahallisesti aiheutetuiksi vai ei.

Onkin hieman odottamatonta, että ehkäisyohjelmassa esitetään puutteena se, että ei tunneta itsemurhamenetelmiä, ja niissä tapahtuneita muutoksia.

Kuitenkin kuolinsyissä (ICD-10) on melko tarkat luokitukset myös itsemurhien osalta. Se, että esimerkiksi liikenteen itsemurhat eivät kaikki tule luokitelluiksi itsemurhiksi vaan jäävät liikenneonnettomuuksiksi, on toinen kysymys. Siihen on lähinnä kaksi syytä. Toinen on se, että oikeuslääkäri ei saa riittävästi taustatietoa tapahtuneesta, eli niitä tietoja, joiden perusteella onnettomuus oli tahallinen teko. Toinen syy on se, että lopulta kaikkien taustatietojen perusteellakaan ei voida lopullisesti tietää, oliko teko tahaton onnettomuus vai tahallinen itsemurha. Näin ollen kyse on jälleen tiedonkulusta eri viranomaistahojen välillä (poliisi-oikeuslääkäri-tutkijalautakunta), jota on edelleen syytä parantaa.

Median toiminnasta itsemurhatapauksissa on sekä maininta että toimenpide (31). Tästähän on olemassa media-alan omat eettiset ohjeet, ja asia on kyllä aika paljonkin ollut esillä, mikä näkyy kiitettävästi ainakin liikenneonnettomuuksien uutisoinneissa.

Toki lisäkoulutus ja toimintamallien parantaminen on edelleen tässäkin paikallaan. Sen sijaan vaikeampaa, ellei mahdotonta, on hallita sosiaalista mediaa, jota on käsitelty toimenpiteessä 32. Hieman tähän liittyvää on esimerkiksi keskustelu siitä, että onnettomuuspaikoilla kansalaiset jäävät kuvaamaan onnettomuuspaikkaa ja -osallisia. Pahimmillaan kuvaaminen saattaa haitata pelastustoimia tai aiheuttaa riskiä lisäonnettomuuksille. Esillä on ollut mm. onnettomuuksien kuvaamisen kriminalisointi. Toisaalta media myös kannustaa kuvaamiseen esimerkiksi palkitsemalla lukijoita kuvista.

Itsemurhien uutisoinnissa on tunnetusti kaksi mahdollista vaikutusta – ns. Werther-ilmiö sekä ns. Papageno-vaikutus. Luonnollisesti vain jälkimmäiseen itsemurhia ehkäisevään uutisointiin ja tiedottamiseen tulee pyrkiä.

Kuten rattijuopumuksissa ja päihderiippuvuuksissa, niin myös itsemurhavaarassa ja mielenterveysongelmissa yleensä on kyse ajoterveydestä ja siten henkilön ajo-oikeudesta. Ajo-oikeus on näissä kysymyksissä hyvin kaksipiippuinen kysymys – toisaalta kyse on sosiaalisen ja taloudellisen kyvykkyyden säilyttämisestä ja toisaalta liikenneturvallisuus- ja itsemurhariskin pienentämisestä. Traficom on Suomessa viranomainen, joka vastaa mm. lääkärien ajoterveysohjeista, joita ollaan juuri parhaillaan päivittämässä. Ohjeluonnoksen mukaan itsemurhavaarasta ja ajokiellosta on seuraavasti:

  • Merkittävässä ja välittömässä itsemurhavaarassa olevan potilaan itsemurhasuunnitelmat antavat yleensä aiheen harkita lääkärin antamaa enintään 6 kuukauden ajokieltoa, jota ei ilmoiteta poliisille.
  • Potilaille, jotka ovat suunnitelleet tekevänsä itsemurhan ajoneuvolla liikenteessä tai jotka ovat tehneet itsemurhayrityksen ajoneuvolla liikenteessä, ajokielto on 6–12 kuukautta (ilmoitusvelvollisuus!)

Tässä saattaisi tulla harkittavaksi alentaa kynnystä sellaisen ajokiellon antamiseen, joka aiheuttaa ilmoitusvelvollisuuden, eli jolloin ajokielto tulee kirjatuksi myös siten, että poliisi voi ajokieltoa valvoa. Ilmoitusvelvollisuus tulisi esimerkiksi täyttyä lyhyemmästäkin ajokiellosta, jos itsemurhavaaraa ajoneuvolla tehden on syytä epäillä. Vielä olennaisempaa tässä on kuitenkin ajoterveysohjetta käyttävien lääkärien kouluttaminen ja tiedottaminen. On ilmeistä, että niin päihde- kuin mielenterveyskysymyksissä ajokiellon käyttäminen ja ilmoittaminen on puutteellista esimerkiksi somaattisiin tai neurologisiin sairauksiin verrattuna.

3) Mielenterveyslinjausten indikaattorit

Liikenneturvalla ei ole kommentoitavaa.

4) Mahdolliset muut huomiot ja kommentit

Liikenneturvalla ei ole kommentoitavaa.

LIIKENNETURVA

JUHA VALTONEN

 

Tagit: 
lausunto, lausunnot