Kenttätesti paljasti heijastimen tehon

Timo Sormunen
Nina Mönkkönen, Tomi Rossi ja Meeri Utti
Jalankulkijoiden onnettomuuksista valtaosa sattuu pimeään aikaan loka-tammikuussa. Alastaron moottoriradalla selvisi, minkä verran heijastin antaa autoilijalle reagointiaikaa ja pimeällä tiellä kulkevalle lisäturvaa.

On kolea, sateinen ja sysimusta syysilta Alastaron moottoriradalla. Autiolla ajoradalla kävelee rauhallisin ja määrätietoisin askelin tumma hahmo, joka kantaa toisessa kädessään pientä pussukkaa. 

Suoran toisessa päässä odottaa henkilöauto. Kuljettajan kädet puristavat rattia ja katse on suunnattu tiukasti eteenpäin. Sateen ja pimeyden keskeltä ei kuitenkaan erotu mitään poikkeavaa.

Yhtäkkiä kuljettaja havahtuu: liikkuiko valokeilan ääripäässä sittenkin jotain? Pari sekuntia myöhemmin tumma hahmo erottuu valoissa jo hieman paremmin ja ratin takana painetaan kiireesti äänimerkkiä. Kulkija jähmettyy paikalleen ja pudottaa pussukan kädestään.

”Se on 52 metriä!”, kuuluu pian huuto pimeyden keskeltä.

Pimeys nielee tumman kulkijan

Alastarolla ei kuvattu kyseisenä iltana kotimaista jännäriä, vaan siellä testattiin heijastinten näkyvyyttä ja tehoa sumppuisten syyskelien keskellä. Liikenneturvan asiantuntijoiden ideana oli mitata välimatkoja, joilla heijastinta käyttävä tai sitä ilman kulkeva erottuu auton valokeilassa. 

Vaikka heijastimen teho ja testin suuntaviivat olivat jo etukäteen tiedossa, tarjosivat konkreettiset metrimäärät tutkijoille ja asiantuntijoille tärkeää faktaa jatkotyöstöä varten. Kun autossa olivat päällä lähivalot, tummiin vaatteisiin pukeutunut kulkija erottui auton valokeilassa vasta noin 50 metrin päässä. Kaukovaloilla vastaava tulos oli noin 150 metriä. 

Heijastimen välke sen sijaan osui kuljettajan näkökenttään lähivaloillakin jo 350 metrin päästä. Kaukovaloilla ensimmäinen havainto tuli viimeistään 600 metrin kohdalla.

Käytännössä jalankulkijaa tai ”pimeää” pyöräilijää on valaisemattomalla tiellä lähes mahdotonta havaita ajoissa.

Alastaron testiryhmän autoissa oli kaikissa eri tyyppiset valot. Parhaiksi osoittautuivat xenonit, mutta perinteiset halogeenitkin pitivät vertailussa pintansa. Kuva Tomi Rossi/Liikenneturva.

Heijastin tarpeen myös autoilijalla

Liikenneturvan suunnittelijan Laura Loikkasen mielestä testin loppusaldo oli kaiken kaikkiaan varsin herättävä. Alastarolla mittaukset tehtiin paikallaan olevasta autosta – tositilanteessa mukaan tulee molempien vauhti, erilaiset häiriötekijät ja todennäköisesti matalampi tarkkavaisuusaste. Ne lisäävät onnettomuusriskiä entisestään.

Käytännössä jalankulkijaa tai ”pimeää” pyöräilijää on valaisemattomalla tiellä lähes mahdotonta havaita ajoissa ja vaikeaa se on taajama-alueillakin. Eikä pelkkä havainto edes riitä, sillä aikaa pitäisi löytyä myös kunnon jarrutukseen ja väistöliikkeeseen.

”Tämäkin testi osoitti selkeästi, että heijastinta kannattaa käyttää myös taajamissa. Jotkut voivat pitää sitä tarpeettomana ja painottavat kyllä näkevänsä lähestyvät ajoneuvot ajoissa. Se ei kuitenkaan riitä – myös autoilijan on nähtävä heidät”, Loikkanen toteaa. Juuri viimeksi mainittu näkökulma tahtoo monelta unohtua. Tähän joukkoon kuuluvat myös autoilijat, jotka ovat itse hetkeä aiemmin mananneet ilman heijastimia tai valoja liikkuvia kulkijoita.

”Heijastimen merkitystä ei enää tiedosteta, kun noustaan autosta ja vaihdetaan rooli jalankulkijaksi.”

Loikkasen mukaan kyse on ennen kaikkea asenteesta. Halvaksi henkivakuutukseksi jo vuosikymmeniä sitten ristittyjä kapistuksia näet löytyy pienellä penkomisella joka kodista. Kun heijastimen kiinnittää kerran ulkovaatteisiin, se kulkee aina mukana.

”Omille lapsille ja läheisille voidaan paasata tiukastikin heijastimen käytöstä. Samaan aikaan se kuitenkin jätetään hankalana tai epämuodikkaana pois omista vaatteista”, hän ihmettelee.

Heijastimen merkitystä ei enää tiedosteta, kun noustaan autosta ja vaihdetaan rooli jalankulkijaksi.

Heijastinkin väsyy vuosien myötä

Alastaron testi osoitti koruttomasti, että huono heijastin on sitä jo uutena. Toisaalta parhaankin heijastimen välke himmenee ajan myötä. Siksi vuosia käytössä ollut ja kolhiintunut kannattaa vaihtaa aika ajoin uuteen.

Heijastavaa materiaalia löytyy nykyisin myös monista ulkoilu- ja urheiluvaateista sekä jalkineista. Niidenkään tehoon ei kannata luottaa loputtomasti. Lisäksi heijastinnauhat menettävät tehoaan jokaisen pesukerran jälkeen.

”Vaatteisiin jo valmistusvaiheessa painetun heijastinmateriaalin pinta-alat ovat usein todella pieniä, joten lisänäkyvyys ei koskaan ole pahitteeksi”, Loikkanen lisää.

Heijastin erottuu pimeyden keskeltä. Kuvat: Tomi Rossi/Liikenneturva.

Heijastin heiluu vain joka toisella kulkijalla

Liikenneturva on tarkkaillut heijastimen käyttöä taajama-alueella pimeän ja hämärän aikaan jo vuodesta 1993. Tuolloin heijastinta käytti joka viides jalankulkija. Vuonna 2015 heijastinta käytti taajama-alueella 54 prosenttia suomalaisista.

Onnettomuustietoinstituutin tuoreessa raportissa on tarkasteltu taajamissa tapahtuneita kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia. Jalankulkuonnettomuuksista
merkittävä osa sattui pimeän aikaan. Onnettomuuksien taustalta löytyi usein myös havaintovirheitä. Valtaosassa onnettomuuksista moottoriajoneuvon kuljettaja ei havainnut toista osapuolta lainkaan. 

Pimenevät illat ja aamut vaikeuttavat kävelijöiden havaitsemista entisestään. Myös sade, sumu ja huurtuneet tai likaiset ikkunat heikentävät muun muassa autonkuljettajan näkymää. Taajamissa katu- ja mainosvalot usein vain vaikeuttavat havainnointia.

Mitä useampia heijastimia käytetään, sitä paremmin autoilija näkee pimeässä tai hämärässä kulkevan. Molemmin puolin kiinnitetyt heijastimet auttavat autoilijaa hahmottamaan tiellä kulkijan myös leveyssuunnassa.

Jyvät erottuivat akanoista

Liikenneturvan testi tehtiin viime joulukuussa Alastaron moottoriradalla Varsinais-Suomessa. Sääolosuhteet olivat lopputulosta ajatellen mitä parhaimmat eli testaajille oli tarjolla pimeyttä, tihkusadetta ja vain muutama lämpöaste. 

Testissä oli mukana kolme eri valoin varustettua ja kohtuullisen vähän ajettua autoa. Halogeenivalot olivat Skoda Superbissa, xenonit Volvo S60:ssä ja ledit E-sarjan Mercedes-Benzissä.

Heijastimet olivat CE-hyväksyttyjä ja EN13356-standardin mukaisia riippuheijastimia, joiden heijastavuusarvot olivat hyvää tasoa. Mukana oli tarkoituksella myös huonolaatuisia heijastimia, joiden heijastavuus jäi murtoosaan CE-hyväksytyistä. Heijastinliivit olivat CEhyväksyttyjä tai täyttivät EN471-standardin. 

Testisuoran reunaan oli rakennettu mitta-asteikko, jossa oli 10 metrin välit ja joka ulottui 600 metriin. Eri valotyypein varustetut autot olivat rinnakkain suoran toisessa päässä. Testin alkaessa jalankulkija lähti kävelemään radan toisesta päästä kohti auton keulaa. 

Kun kuljettajan paikalla tehtiin jalankulkijasta tai heijastimesta näköhavainto, painettiin äänimerkkiä. Samalla jalankulkija laski kädessään olevan merkin maahan ja välimatka autoon mitattiin. Kuljettajan paikalla oli aina sama henkilö, joka vaihtoi testin kuluessa autosta toiseen.

Heijastinliivi ylivoimainen heijastaja

Pimeän tullen kannattaa huolehtia paitsi omasta myös lemmikin näkyvyydestä, muistuttaa Liikenneturvan suunnittelija Laura Loikkanen. Kuva: Meeri Utti.

Testissä mukana olleet heijastinliivit peittosivat perinteiset heijastimet, sillä niiden heijastava pinta-ala on moninkertainen. 

Laura Loikkasen mukaan lähes vastaavaan päästiin myös muutamilla perinteisen mallin heijastimilla.

”Erona on lähinnä se, että heiluva heijastin välkehtii ja liivi alkaa erottua kiinteänä valopisteenä. On lopulta yksilöllistä, kumpaan kiinnittää helpommin huomiota”, hän muistuttaa. 

Autoissa olleiden valojen välillä ei ollut lopulta merkittävää hajontaa. Parhaiksi osoittautuivat xenonit, mutta perinteiset halogeenitkin pitivät hyvin pintansa.

Jos haluaa nähdä ja kokea, millainen teho heijastimella on pimeänä aikana, voi asiaa testailla itsekin. Sopiva paikka on kotikatu tai mökkitie, jonka varrella kasvavien puiden ja pensaiden oksiin tai aidantolppiin voi ripustaa omista varastoista löytyviä heijastimia. 

”Tuttu reitti muuttuu kertaheitolla melkoiseksi välkkeeksi”, Loikkanen vakuuttaa.