Kaupungistuminen on haaste lasten liikkumiselle

Timo Sormunen
Meeri Utti
Lapsi tutustuu itsenäisesti ja omatoimisesti liikkuessaan lähiympäristöön ja pääsee tekemään matkan varrella myös omia päätöksiä, Veera Moll huomauttaa.
Suomalaislapset liikkuvat kansainvälisesti vertaillen hyvinkin itsenäisesti ja omatoimisesti. Kiihtyvän kaupungistumisen myötä liikennesuunnittelussa on kuitenkin huomioitava entistä paremmin kävelijöiden, pyöräilijöiden ja joukkoliikenteen tarpeet. Näin luodaan turvallisempi liikkumisympäristö myös lapsille, muistuttaa Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Veera Moll.

Vaikka lapsia kuljetetaan entistä enemmän kouluun ja harrastuksiin, ovat suomalaislapset omatoimisessa liikkumisessa kansainvälisesti mitaten selkeitä ykkösiä. Kuusitoista eri maata käsittäneen ja lukuisia eri mittareita sisältäneen tutkimuksen ainoa kakkostila kirjattiin bussiliikenteen käytössä (Policy Studies Institute, Children’s Independent Mobility: An International Comparison).

Aalto-yliopiston tohtorikoulutettava Veera Moll tutkii väitöskirjassaan kaupunkilaislasten muuttuvaa liikkumista ja liikkumismahdollisuuksia 1950-luvulta tähän päivään. Hän muistuttaa, että lasten vapaa liikkuminen ilman jatkuvaa holhousta ja valvontaa on ollut meille arkipäivää sukupolvesta toiseen.

”Tulos kertoo, että Suomi on kansainvälisesti vertaillen edelleen turvallinen yhteiskunta, jossa lapset voivat liikkua itsekseen. Turvalliseen liikkumiseen ja liikenneympäristöihin sekä jalankulkuun ja pyöräilyyn panostetaan”, tutkija toteaa.

Eroon autovetoisuudesta

Vaikka monet perusasiat ovat varsin hyvällä mallilla, riittää liikennesuunnittelun saralla Mollin mielestä edelleen työsarkaa. Täkäläinen liikenneympäristö on edelleen varsin autovetoinen. Muutos ei välttämättä vaadi aina isoja tekoja.

”Esimerkiksi nopeusrajoituksia voisi koulujen ja päiväkotien läheisyydessä alentaa ja pohtia pyöräkatujen mahdollisuuksia. Tällaiset muutokset voivat parantaa turvallisuutta”, Moll muistuttaa.

Isompi muutos voi kuitenkin olla jo käsillä, sillä kiihtyvä kaupungistuminen pakottaa miettimään monia asioita uusiksi. Yksityisautoille ei tulevissa kaupunkiympäristöissä ole tilaa entiseen malliin. Samalla suunnittelupanokset on kohdistettava entistä enemmän erilaisiin liikkumispalveluihin, joukkoliikenteeseen, pyöräilyyn ja jalankulkuun.

”Tämä tukisi ja helpottaisi myös lasten itsenäistä ja turvallista liikkumista”, Moll tähdentää.

Täkäläinen liikenneympäristö on edelleen varsin autovetoinen. Muutos ei kuitenkaan aina vaadi isoja tekoja, Veera Moll muistuttaa.

Tärkeä osa itsenäistymistä

Kuten tunnettua, lapsi oppii esimerkin voimalla, mutta myös tekemällä ja kokeilemalla. Tämä pätee Mollin mukaan myös liikenteeseen ja liikkumiseen.

Koulumatkaa ei opi kulkemaan omin päin, jos se tehdään vuodesta toiseen vanhempien auton takapenkiltä. Samalla tavoin voi olla hankalaa hypätä bussiin, pyörän selkään tai taittaa matkaa jalkaisin, jos kyseiset kulkumuodot ovat vanhemmillekin vieraita.

Samasta syystä ylikorostuvat helposti myös koulu- ja harrastusmatkan potentiaaliset riskit: kaikki mitä ei tarkkaan tunneta, voi tuntua pelottavalta.

”Itsenäisestä ja omatoimisesta liikkumisesta on kuitenkin lapselle monenlaisia hyötyjä. Hän tutustuu paremmin omaan lähiympäristöönsä ja pääsee tekemään matkan varrella myös omia päätöksiä.”

Yksi huolenaihe on lasten fyysinen passiivisuus, johon omin voimin kuljetut ja liikuntaa lisäävät koulumatkat ovat helppo lääke. Toisaalta itsenäisessä liikkumisessa on kyse myös oikeudenmukaisuudesta.

“Muillakin kuin aikuisilla on oltava mahdollisuus kulkea kaupungeissa. Samalla on hyvä muistaa, että ihmiset ovat erilaisia myös itsenäistymisen ja liikkumisen suhteen – sitäkin pitää kunnioittaa. Olennaista on tarjota kaikille puitteet itsenäiseen liikkumiseen.”

Suomi on kansainvälisesti vertaillen edelleen turvallinen yhteiskunta, jossa lapset voivat liikkua itsekseen.

Lähiöt toivat monta muutosta

Veera Mollin omassa tutkimuksessa pureudutaan pääkaupunkiseudun lasten liikkumiseen 1950-luvulta tähän päivään. Samalla kartoitetaan rakennetun ympäristön, liikenteen, perhe-elämän ja asumisen muutosta vuosikymmenten saatossa.

Työ on jo alkuvaiheessaan nostanut esiin muutamia kiinnostavia ja osin yllättäviäkin kehityskaaria. Esimerkiksi 1950- ja 1960-luvuilla lapset liikkuivat omin päin pitkiäkin matkoja eri puolilla Helsinkiä ja jopa sen ulkopuolella.

Kiivaan lähiörakentamisen ja elintason nousun myötä asuntojen koot alkoivat kasvaa ja lapsilla oli enemmän tilaa viettää aikaa sisätiloissa. 1960-luvulta alkaen voimakas autoistuminen rajoitti lasten liikkumista ja teki varsinkin kantakaupungista heille entistä vaarallisemman.

”Toisaalta joukkoliikenteen kehittäminen Helsingin seudulla on tarjonnut lasten liikkumiseen aivan uudenlaisia mahdollisuuksia”, Moll muistuttaa.

Vastuu on aina vanhemmilla

Kuva: Nina Mönkkönen/Liikenneturva

Uudet asuinalueet ja kulkureitit pyritään jo lähtökohtaisesti suunnittelemaan mahdollisimman turvallisiksi, mutta silti niihin jää aina myös vaarallisia paikkoja. Aikuisen silmissä varsin harmittomalta näyttävä tienylitys muuttuu lapsen kohdalla aivan toisenlaiseksi, sillä lapsilla ei ole iän ja kokemuksen myötä karttuvaa vaarantajua. Lisäksi he luottavat muihin tienkäyttäjiin ja uskovat, että liikenteessä selviää tarkasti sääntöjä noudattamalla.

“Lapsen silmissä aikuinen on aina oikeassa. Siksi vanhempien oma esimerkki on äärimmäisen tärkeää oltiinpa liikkeellä jalkaisin, polkupyörällä tai autolla. Käytännössä se tarkoittaa, että ajetaan ja liikutaan sääntöjen mukaan sekä käytetään turvavarusteita”,
Liikenneturvan koulutuspäällikkö Satu Tuomikoski muistuttaa.

Hän kuvaakin liikennekasvatusta prosessiksi, joka alkaa kotona jo kaukaloiässä ja jatkuu pitkälle aikuisikään asti. Tavoitteena on, että lapsi oppii jokaisessa ikävaiheessa juuri silloin omassa arjessaan tarpeellisia tietoja ja liikennetaitoja.

“Päiväkodissa ja eskari-iässä perehdytään turvalliseen liikkumiseen lähiympäristössä ja alakoulun ykkös- ja kakkosluokalla käydään läpi turvalliset kouluun vievät jalankulkureitit. Kolmannesta luokasta ylöspäin keskitytään puolestaan pyöräilyyn ja kypärän käyttöön, yläkoulussa myös mopolla liikkumiseen”, Tuomikoski listaa.

Tilastojen mukaan merkittävä osa 6–14-vuotiaista lapsista loukkaantuu liikenteessä jalankulkijoina ja polkupyöräilijöinä. Varhaisnuorten onnettomuustilastoissa näkyvät myös mopo- ja autokyydit.

Kouluverkon karsinta lisää liikennettä

Lasten liikkuminen, koulumatkojen turvallisuus ja vanhempien saattoliikenne ovat olleet viime vuosina myös Suomen Vanhempainliiton agendalla. Toiminnanjohtaja Ulla Siimeksen mukaan kouluverkon harventumisen ja väliaikaisten siirtotilojen kääntöpuolena ovat pidemmät koulumatkat, lisääntyvät koulukuljetukset ja liikenteen vilkastuminen tutuilla koulureiteillä.

Ja kun koulumatka koetaan turvattomaksi tai muuten hankalaksi, aletaan lapsia kuljettaa itse.

“Pahimmillaan reitistä tulee jalkaisin tai pyöräillä kulkeville koululaisille entistä turvattomampi”, Siimes muistuttaa.

Toiminnanjohtajan mukaan paras tapa päästä eteenpäin on vanhempien, koulun ja kuntapäättäjien yhteistyö. Kun takana on esimerkiksi vanhempainyhdistyksen tai koulun keräämää faktatietoa, etenevät myös parannusideat paremmin. Niitä voivat olla muun muassa koulun ja sen lähialueen liikennejärjestelyt, kimppakyydit, kävelevät koulubussit, suojatiepäivystykset sekä mahdollisuus kulkea osa matkasta pyöräillen.

“Saattoliikenne on pimeänä vuodenaikana ja huonolla säällä täysin ymmärrettävää, mutta siitä ei saisi tulla jatkuvaa. Vanhempien on kannustettava lapsiaan liikuntaan ja koulumatka on siihen luonteva tapa. Myös koulussa ollaan aamulla virkeämpiä, kun on saatu raitista ilmaa”, Siimes muistuttaa.