Kävelyllä käymisestä

Vantaalainen Kristian Muthugalage kävelee Nuorgamista Helsinkiin. Mutta miksi? ”Ajattelin, että Suomen läpi kävely olisi sopiva seikkailu, jossa näkisin paljon paikkoja ja ihmisiä”, Muthugalage kertoo Ylelle.

Tällaisille kävelijöille kävelemisen merkitys on jotain aivan muuta kuin yleiskielen sanakirjassa, jossa kävellä-verbi määritellään juoksua hitaammaksi yhtäjaksoiseksi raajojen varassa liikkumiseksi. Aistin Muthugalagen sanoissa Henry David Thoreaun Kävelemisen taito -teoksen (alkuteos 1862) eetosta: ”Kenties meidän tulisi lähteä lyhimmällekin kävelylle kuolemattoman seikkailun hengessä, koskaan palaamatta, valmiina lähettämään vain palsamoidut sydämemme maallisina jäännöksinä takaisin hylättyyn valtakuntaamme.”

Kävely on seikkailu, käymistila. Kävely on käymistä siinäkin mielessä, että kävellä-verbi juontuu käydä-verbistä, jonka me itämerensuomalaiset olemme lainanneet germaaneilta.

Kahdella jalalla kävelemisen taito ei ole itsestäänselvyys. On sanottu, että ihmislaji oppi kävelemään tähän tapaan joskus nelisen miljoonaa vuotta sitten. Ja yhä näinä päivinä lapsiperheiden vanhemmilta udellaan, milloin pienokainen oppi kävelemään. Kun vanhuus kunnolla iskee, ihmiseltä tiedustellaan kohteliaimmin, vieläkö jalka nousee.

Niinpä kävelen taas kerran jossain käydäkseni, mieleni hämärillä kujilla. Kävelen jonnekin jostakin ja takaisin. Kävelen kehdosta hautaan, yli ja ali, kohti ja ohi, pois ja perille. Kävelen itseni kierroksella kiinni. Kävellä harpon, linttaan, lontostan, länttäsen, paarustan, syyhkäsen. Kävelen käsikynkkää ja armaskoukkua, akuankkaa.

Kävelen jalat maassa, pää pilvissä, aamusta iltaan ja läpi yön. Kävelen lujalla maalla, vetten päällä, kävelen kuuperällä, Rauhallisuuden merellä. Kävelen ulos kuolevan huoneesta. Kävelen ase tanassa, arkkua kantaen.

Kävelen maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä, kävelen laajenevat aavikot, hiljaa sulavat jäätiköt, ihmisjalan astumattomat maat, navalta navalle. Kävelen todesta taruun, merkityillä reiteillä, merkillisillä, mitään merkitsemättömillä. Kävelen. Ja minusta näkee sen.

Kävelen lapsuuteeni, pistotietä kolme kilometriä kouluun ja koulusta kotiin, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Kävelen Nuortin kanjonissa taimenia perhostaen, Värriötunturin pitkää selkää metsästyskivääri olallani, Kaita-aavan laitoja hillareppu selässäni. Kävelen isäni perässä, veljeni jälkiä, varjoni rinnalla. Kävelen sateet, paisteet, tuulet, poudat. Kävelen metsät, suot, vaarat, pitkospuut, riippusillat, poronpolut, joronjäljet.

Kävelen tulisilla hiilillä, orjantappuroilla. Kävelen paljain jaloin, heinäkengin, rautakoroin, yhdeksän miehen saappain. Kävelen oppiakseni kävelemään, olemaan kävelemättä.

Kävelen ensiaskeleeni, viime metrit. Kävelen ajatuksissani, kävelen karhun haaskalle. Kävelen ihmisten väylät, kävelen jarruttavan rekan eteen. Kävelen tätä tummaa tietä ja hetken vielä ehdin miettiä, käveleekö tie minua.

Vesa Heikkinen

Liikennevilkun kolumnisti on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.