Hiljaa ajamisesta

Pääministeri oli ajaa suden päälle. Tällainen tieto levisi kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa.

Tapaus kertoo Suomesta: täällä on ihan tavallista, että pääministeri twiittaa rautakauppamatkastaan ja kertoo autoillessa sattuneesta läheltä piti -tilanteesta suden kanssa. Kielentutkijan katsannossa tapaus kertoo myös siitä, että puhuttaessa autolla ajamisesta ajaa-verbiä käytetään, ilman että autoa tarvitsee mainita.

Ajaminen taitaakin tarkoittaa tätä nykyä ennen kaikkea autoilua. Toki sanakirjat tuntevat sanalle ajaa mitä moninaisimpia merkityksiä. Auton lisäksi voi ajaa vaikkapa pyörää tai hevoskärryjä, asioitakin, jopa kaksilla rattailla. Koira ajaa jänistä, tuuli ajaa pilviä, routa ajaa porsaan kotiin. Moottori voidaan ajaa sisään ja tehdas alas. Partansa voi ajaa, samoin itsensä piippuun.

Kun katsotaan kielen historiaa, huomataan, että ajaminen on ajattelemisenkin taustalla. Siinä missä ajaa alkujaan viittasi konkreettisesti vaikkapa saaliin jahtaamiseen, nykyään voidaan asioita ajaa takaa myös ajatuksen voimin. Ajatella-verbi on siis mitä todennäköisimmin johdettu ajaa-verbistä.

Jos mennään historiassa tarpeeksi kauas, sanojen juurille, päästään ihmeellisten ajatusten äärelle. Kaisa Häkkinen pohtii Nykysuomen etymologinen sanakirja -teoksessaan, että suomen ajaa-verbistä voi olla yhteys latinan agere-, kreikan ágein- ja muinaisintian ájati-verbeihin. Me suomalais-ugrilaiset olemme siis todennäköisesti lainanneet ajamisen indoeurooppalaisilta.

Ajamisella on kiehtova menneisyys, mutta millainen on tulevaisuus? ”Silloin ei kukaan joudu ajamaan itse eikä onnettomuuksia tule.” Näin arvelee poikamme, kun olemme taas kerran ajautuneet keskustelemaan tulevaisuudesta. Alle kymmenvuotiaan maailmassa autoilu näyttää pakolta, joltakin, jota aikuiset joutuvat tekemään. ”Miksi emme voi kaikki vaan olla matkustajia?”

Poika viittaa tietysti robottiautoihin, itseohjautuviin autoihin ja automatisoituihin autoihin. ”Niiden pitää toimia sähköllä. Koska ilmastonmuutos.”

Poikaa mietityttää myös onnettomuuden mahdollisuus, sen uhka. Liikenne pelottaa monia lapsia, tämä ei tietenkään ole uusi asia. Omasta varhaislapsuudestani muistan elävästi ”Aja hiljaa, isi” -laulun ja sen väkevän vaikutuksen itseeni. Vaikutusta tehosti onnettomuus, jossa naapurin pieni Paula-tyttö juoksi linja-auton edestä toisen auton alle ja kuoli.

Kun tarkemmin ajattelee, poikamme liikennekriittisyys, pelkokin, saattaa olla paljolti opittua. Minulla on varsinkin pitkillä Lapin-matkoillamme ollut tapana kommentoida liikenteen tapahtumia, ajaessani ajatella ääneen. Aika usein olen varmaankin raportoinut juuri sellaisista tilanteista, joissa näen vaaraa: kiilaamisista, kaahaamisista, päättömistä ohituksista.

Jotenkin minusta tuntuu, että seuraavalla ajomatkalla ajattelemme susia ja muita metsän eläimiä. Ajaako ihminen pupun päälle vai ajautuuko pupu auton alle? Liikenteen asfalttiin jyräämät jänikset liikuttavat pientä matkustajaa, toki ajajaakin, aina.

Vesa Heikkinen

Liikennevilkun kolumnisti on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.